taustatietoa minusta

Olen muutaman vuoden päästä neljäkymmentä, mieheni jo ensi vuonna. Olemme olleet yhdessä melkein kaksitoista vuotta. Lasta olemme yrittäneet säännöllisen epäsäännöllisesti jotain kahdeksan vuotta.

Emme ole halunneet lapsettomuushoitoihin monestakin syystä. Yksi syy on se, etten kestäisi niitä. Mulle riitti, kun luin "Kolmekymmentä tarinaa lapsettomuudesta", mikä itseasiassa oli kolmekymmentä tarinaa lapsettomuushoidoista. Se selvensi aika hyvin, millaisia hoidot on ja kuinka naiset ne ottavat. Ei mikään helppo juttu. Enkä muutenkaan koe sitä tietä omanani. Sen lisäksi, etten todennäköisesti kestäisi niitä, ei kestäisi meidän avioliittokaan. Koen myös, että jos Jumala ei halua minua äidiksi, en tule raskaaksi vaikka seisoisin päälläni. Ja jos Hänellä on minulle suunnitteilla äitiys, tulen kyllä raskaaksi ilman hoitojakin. Mieheni on tutkittu, joten jos voisin saada lapsia, ainoa vaihtoehto olisi lahjasolut. Omasta tilastani en siis tiedä. Luotan Jumalan johdatukseen, että Hänellä on hyvät suunnitelmat meitä varten. Että Hän tietää tilanteeni ja tuskani ja kääntää sen voitoksi. Tavallaan niin on jo käynyt. Siitä en kirjoita enempää, koska haluan pysyä anonyyminä.

Suru on suuri siitä huolimatta, että tiedän Jumalan johdattavan ja rakastavan mua.

Olen meidän perheessä ainoa lapseton. Miehelläni ei ole lapsia, mutta hän on jo sopeutunut tähän tilanteeseen. Itsekin yritän, mutta olen yllättynyt kuinka suru vieläkin "vaivaa". Emme ole koskaan kunnolla keskustelleet aiheesta. Koen sen kurjana, kun en voi puolisooni tukeutua.

En kauheesti muokkaile näitä tekstejä, vaan kirjoitan mitä ajattelen. Koetan rohkaistua levittämään tätä blogini osoitetta. Minulla on kolme blogia, joista yksi on täysin suojattu. Sitä toistakaan en ole uskaltanut levittää, vaikka se onkin julkinen. Ehkä vielä rohkaistun. Yritän.

Olen epäsäännöllisesti osallistunut Simpukka yhdistyksen sivuilla oleviin keskusteluihin. Muiden blogeihin en ole kommentoinut. Kova kaipuu on keskusteluihin, mutta olen enemmän puhuja kuin kirjoittaja. Kun kirjoitan nettiin, mietin liikaa mitä kirjoitan. Ja sitten pyyhin pois enkä kommentoi mitään.

Tsempatkaa mua, jos luette tätä. Se rohkaisisi jatkamaan. Lapsettomuuden suru ei ole kokonaan käsitelty mun kohalla. Suru on muuttanut hieman muotoaan, tullut enemmän suruksi. Tarkoitan, etten ole enään niin katkera enkä kateellinen. Surullinen.

xxx

se katse

Se katse. Se on niin täynnä onnea ja ylpeyttä. Tervettä ylpeyttä. Sellaista, että tässä tämä nyt on, suurin Jumalan ihme. Onnea isovanhemmuudesta, onnea äitydestä, onnea isyydestä. Se katse, jota en koskaan saa.

Se katse sattuu. Ja vaikka kuinka yritän, niin se sattuu.

xxx

tyhjä kuori

Olen ihan tyhjä. En jaksais miettiä koko asiaa. Olis niin helppo vaan jäädä tässä tyhjäksi ja ohittaa kaikki tuntematta mitään. Ja kuitenkin tunnen. Tunnen surua. Surettaa.

Kävin eilen kattomassa yhtä juuri synnyttänyttä. Huoneisiin ei päässyt, joten päiväsalissa kattelin sitten viiden äidin vauvoja ja vieraita. Ja henkilön, jota menin katsomaan, isä kertoi kuinka hänen vaimonsa ensimmäisen lapsen syntymästä kerrottiin heidän sukulaisilleen. Nyyh!

Mä oon vuosia aatellu, että kuinka me kerrottais meidän vauvan tulosta. Fiilistelly ajatuksella, että saisin yllättää ihmiset. Läheiset ihmiset. Ja kuinka meidän puolesta oltais onnellisia. Mä oisin halunnu kertoa asiasta kans jotenkin ei suoraan. Vihjaillen. Mutta eipä nyt sit tartte. Kukaan ei tule mua koskaan onnittelemaan sairaalaan. Koskaan mulla ei tule oleen sitä katsetta. Koskaan mulla ei tule oleen mitään sellaista, että se saisi sen katseen. Tulen aina olemaan vähemmistöä. Tulen aina olemaan se, jonka lapsikokemusta ei juuri kukaan ymmärrä.

Tyhjä kuori, eikä tilaisuutta, mahdollisuutta surra. En voi tässä, mieheni läsnä ollessa. Toistaiseksi olen saanut pidettyä itkut kurissa. Eilen kuristi, kun se yks kertoi vaimonsa ja hänen lapsen syntymästä. Kuristi, mutta en itkeny. Ei saa olla surullinen, kun toisella on syytä iloita ja olla onnellinen. Kun niin moni siinä sai olla onnellinen.

xxx

Sielunhoitajalla

Mulla oli tänään sielunhoito. Jumala johdatti asiat niin, että "löysin" hyvän ja entuudestaan ei-tutun sielunhoitajan. Olen käynyt hänellä nyt kolme kertaa. Se on auttanu mua suruprosessiin pääsemisessä. On yllättävän vaikeeta alkaa surra. Hävettää. En haluasi antaa itselleni lupaa surra. En haluaisi että se nousisi kokonaan pintaan. Se on pelottavaa.

Sovittiin, että ens kerralla pidetään mun äitiyden hautajaiset. Hän sitä ehdotti ja se tuntu just mun jutulta. Mä tarviin jonkun konkreettisen, että suru pääsee pintaan. Ajatus lähti siitä, kun ajattelin ystäväni kuolemaa. Aloin surra häntä vasta hautajaisissa. Hautajaiset ja muistotilaisuus konkretisoivat ystäväni kuoleman. Silloin vasta kunnolla tajusin, että hän on poissa. Lopullisesti. Samoin koen tarvitsevani myös jotain konkreettista, että voin kunnolla tajuta ettei musta tule koskaan äitiä. Että pystyn luovuttamaan sen asian.

Mun hedelmällisen iän loppumiseen on vielä aikaa. Vaihdevuosiin asti on biologisesti mahdollista tulla raskaaksi. En jaksa toivoa ja oottaa enää niin pitkään. Taivalta oon jo tehny ihan riittävästi.

Mulla on selittämätön paha olla. Pala kurkussa. Möykky rinnassa. Itku ei tuu ulos. Tekis niin hyvää voida itkeä koko päivä. Yksi kokonainen päivä. Mutta toistaiseksi se ei ole mahdollista.

Kyynelten määrä pelottaa. Mitä jos tämä suremine on samanlaista kuin silloin ystävän sureminen. Että monta kuukautta itken joka mutkassa. Ja että itken paljon. Tätä on niin paljon vaikeampi selittää. Ystävän kuolemaa ei tarvinnu selittää. Jokainen ymmärsi. Mutta entä nyt? Tuomitaanko mut? Sanotaanko mulle jotain ilkeetä tai vähätelläänkö?

Mä käsittelen niin ilot kuin surutkin puhumalla. Siksi tuntuu niin vaikeelta lähtee tähän prosessiin. Tästä on niin vaikee puhua. Haluaisin, mutta en osaa aloittaa. Rukoilen, että Jumala johdattaisi mulle yhden ihmisen, jonka kanssa voisin purkaa tätä. Onhan mulla sielunhoitaja, mutta vain muutaman kerran ja harvakseltaan. Nyt on vian viikko väliä seuraavaan kertaan, mutta en tiedä miten sitten. Sit voi mennä kaks tai kolme viikkoa.

Väsyttää. En haluais aatella koko asiaa. Haluaisin vain paeta. Työ ja telkkari on mulle hyviä pakokeinoja. Silloin ei tartte aatella. Mut jos en mene päin, tää ei lopu koskaan. Enää en jaksaisi sitäkään, että yllättäen kipu iskee. Yllättäin ja varottamatta. Enkä jaksaisi jännittää kenenkään raskauksia tai vauvojen näkemisiä. Jännittää sitä, et miten reagoin. Jännittää sitä, miltä se tuntuu. Joskus ei miltään erikoiselta, joskus se sattuu aivan vietävästi.

En saa mitään järkevää kirjoitetuksi....

xxx

yöllä

En sitte mennykkää nukkumaan. Lueskelin yhtä lapsettoman blogia. Voi että! Kyllä yhdelle annetaan surua vaikka kuinka ja paljon! Mutta toisten surusta lukeminen auttaa mua. Auttaa suremaan ja lohduttaa. En ole ainoa. Ja vaikka en voikkaan samaistua siihen, että jollakulla on läheinen kuollut, niin suruun samaistun. Suru on surua. Surua on erilaista ja joku suru tuntuu enemmän kuin toinen. Ja jotakin surua on lupa surra, jonkun toisen suremiseen ei hiljaista lupaa ole. Sitä tarvii selittää. Kaikki ei ymmärrä. Kun suru koskee jotain, mikä ei ole ollut konkreettista, sitä on vaikea käsittää. Minunkin. Miksi se mua surettaa? Mikis mun pitää antaa itselleni lupa surra?

Silloin kun hyvä ystäväni kuoli, itkin puoli vuotta joka mutkassa. Aina. Kun Salatuissa Elämissä Ulla Taalasmaa lähti lopullisesti taksilla Sepon luota, itkin. Itkin ystävääni. Itkin, etten näe häntä enää koskaan.

Sama nyt. Itkettää sellaisetkin asiat, joita en normaalisti itke. Asiat, joissa yleensä ei kukaan itke. Kukaan, kuka ei juuri sillä hetkellä sure. Mutta se oli luonnollista. Normaalia. Kaikki ymmärsi, kun sanoin ystäväni kuolleen. Kukaan ei kommentoinut. Kukaan ei neuvonut. Entä nyt? Pelkään kommentteja ja neuvoja. Kuinka niihin suhtaudun? Riittäisi, että toinen olisi hiljaa. Ja vaikka halaisi. Mutta ei sanoisi mitään. Paitsi jos tietäisi miltä musta tuntuu. Mutta harva tuntemani ihminen tietää. Ja ne jotka tietää, on kiireisiä. Ja äitejä. No, se ei häiritse. Paitsi että toinen heistä on kiinni vauvassaan. Eli en voi tukeutua häneen. Pieni vauva ja eskarilainen ja mies reissutöissä. Toinen on muuten kiireinen. Ja jo työkseen kuuntelee tällaista tuskaa. Hieman toisesta näkökulmasta, mutta kuitenkin. En kehtaa häntä vaivata.

Onneksi olen löytänyt kivan ja hyvän sielunhoitajan. Muuten en olis edes alottanu tätä prosessia. En olis uskaltanu. Mutta tiedän, että Jumala on mun kanssa tässä. Jumala tietää. Hän lohduttaa ja antaa anteeksi. Antaa anteeksi sen, että luovutan. Rohkaisee mua eteenpäin. Oikeastaan ei ole edes mitään anteeksi annettavaa. Koen, että Jumala haluaa mun menevän eteenpäin. Kasvavan. Jumala luo uutta kivun kautta.

Mikä siinä on, että yöllä rupean näitä ajattelemaan. Alkuillasta on niin helppo paeta telkkarin katteluun. Ja yöllä on rauhallista. Mies nukkuu, eikä mun tartte välittää valuvista kyyneleistä. Siinä vastaus.

Nyt yritän sulkea koneen ja mennä nukkumaan. Vielä ehtii nukkua riittävästi, kun äkkiä nukkuu.

xxx

Suru puserossa

Kun päätin antaa itselleni luvan surran lapsettomuttani, on tunteet ollu pinnassa. Olen muutenkin helposti liikuttuvaa sorttia, niin nyt vielä enemmän. Kaikki, mitkä vähänkin liikuttaa, saa mut melkein itkemään. Vielä olen onnistunut peittämään liikutukseni.

Tää on vaikeempaa kuin luulin. Surra jotain, mitä ei ole. Jotain, mitä olisi halunnut, ja nyt pitäisi sitten luovuttaa ja antaa surun tulla. Kuinka helppoa olisikaan haudata se kaikki työntekoon. Ja vältellä tilanteita, joissa tietää että on raskaana olevia, vauvoja ja ylipäätään pieniä lapsia ja vanhempia. Erakoitua. Eli vaihtoehtoja on nuo kaksi. Huoh!

Mun on vaan nyt pakko antaa itselleni lupa luovuttaa. Luovuttaa ja lopettaa ajatus siitä, että minusta joskus tulisi äiti. En jaksa enään toivoa ihmettä. Joskus on pakko lopettaa toivominen ja jatkaa eteenpäin. Kuitenkin kasvua edeltää aina kipu. Ja nyt mun on mentävä tämän kivun läpi, jotta voin jatkaa eteenpäin. Elämä voi olla onnellista ja täysipainoista ihan kahdestaankin. Jumala voi tehdä ihmeen myös meidän kohdalla, mutta nyt saa sen toivominen riittää. Jos Jumala haluaa meistä vanhempia, Hän sen järjestää. Ja jos Jumalalla on muita suunnitelmia meidän varalle, meistä ei tule vanhempia vaikka kuinka rukoiltas ja toivottas. Ja vaikka kuinka meidän puolesta rukoiltas.

En enää edes halua, että meidä puolesta rukoillaa että tulisin raskaaksi. Se on minusta julmaa. Jos joku itsekseen ja mulle kertomatta, niin siitä sitten. Mutta haluaisin mieluummin rukousta tän surun puolesta. Että uskaltaisin oikeesti antaa surun tulla ja saisin viisautta sen tuskan keskelle. Kommentteja tulee varmasti ja juuri siihen haluan Jumalalta viisautta. Etten ottaisi nokkiini hyvää tarkoittavia kommentteja ja neuvoja.

Voi että! Nytkin on pala koko ajan kurkussa, mut ei tuu itku. On vaan suru. Alakuloinen olo. Ja töissä tietty pitäis sit olla niiku ei mitään.

Mä oon luonteeltani avoin, joten en haluaisi tätäkään salata enkä peittää. En vain löydä sanoja siitä kertomaan. Ja jotenki tuntuu, et sitte sitä pitäis jotenkin selittää.

En mä tiedä onko tässä mitään järkeä. Tässä blogissakaan. Mut päätin, et kirjoitan just miltä tuntuu. En lähde muokkamaan ja miettimään kirjoituksia. Annan tulla mitä tulee.

Mun mies ei sure meiän lapsettomuutta. Tai sit suree omalla tavallaan. Eli mulla ei ole olkapäätä, kun sitä tarvitsisin. Mä haluisin hautautua yksin suremaan. Yksin itkemään. Itku helpottaa. Kaikkein kurjinta on itku, joka vaan yrittää tulla. Se ei helpota, vaan kerääntyy. Kun sitten itku viimein tulee, siitä ei meinaa tulla loppua. Ehkä siksi on niin vaikea antaa itkun tulla.

En tiedä. Paska olo. Taian mennä nukkuun, ni oon aamulla virkee jos ei muuta.

xxx

Blgin startti

Noni, nyt se on sitten luotu. Blogi. Surublogi.

Tämän mun blogin tarkoitus on sureminen. Mulla ei ole ketään, kenelle purkaisin tuntojani. Okei, silloin tällöin, harvoin. Mutta kun tunteet tulee pintaan, niin aina kätken ne. Nyt yritän saada ne sanoiksi. Tarkoituksena päästä eteenpäin asiassa ja elämässä. En halua ikuisesti itkeä ja surra lapsettomuuttani. Tämä blogi siinä osaltaan auttakoon.

Varmasti tulee katkeraakin tilitystä. Niinhän se on aina, kun on jostain oikein harmissaan tai suruissaan. Silloin, kun joutuu luopumaan jostain todella tärkeästä, se aiheuttaa monenlaisia tunteita. Surua, tuskaa, katkeruutta, kaipuuta, kateutta... Tätä kaikkea käyn läpi.

Lapsettomuuden suruuni liittyy paljon muutakin, kuin vain lapsettomuus. Ihan niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi... Tähän suruuni liittyy asioita menneisyydestä. Ihan niin kuin yleensäkin, menneisyys vaikuttaa tähän päivään. Paitsi jos saa sen käytyä läpi. Ja se tarkoitus tässä nyt sitten on.

Kun rupesin laittamaan tätä blogia, itkin. Halusin saada asioita kirjoitettua. Yllättävän kauan tämän väsäämiseen sitten kului aikaa. Sain taas syyn paeta tunteitani. Se on niin helppoa. Vain jotain mielekästä tekemistä, niin suru väistyy. Hetkeksi. Vain tullakseen takaisin.

Nyt kun tämä on aloitettu, voin lopettaa tältä erää. Tullakseni takaisin, kun haluan pukea ajatukseni sanoiksi.

xxx